torstai 5. heinäkuuta 2012

Myttymiina 20.6.1996 - 5.7.2012


Se oli sitten aika. Mytty nukkui tänään syliini viimeisen kerran. Lähtö oli rauhallinen ja kaunis, kiitos Joski! Mytty sai nukahtaa mökillä, missä se on saanut nauttia kesästä ja vapaudesta jo parina vuonna.

Käsittämätöntä, että siitä on jo lähes 16 vuotta, kun Mytty muutti meidän laumaan. Ensimmäiset 1,5 vuotta oli rankkaa aikaa, kun pikku Myy osoittautui hyvin haasteelliseksi koiralapseksi. Mytty syntyi tiibetinterrieriäidin vahinkolapseksi. Äiskä oli huitaissut kahden aidan yli päästäkseen mieleisen uroksen matkaan juoksussa ollessaan. Se uros oli kylän casanova, suomenpystykorva. Pentuja oli muistaakseni seitsemän, kaikki narttuja. Suurin osa pennuista oli rusehtavia, valkoisin merkein, kaksi pennuista oli täysin mustia, ja Mytty oli toinen niistä.

En ollut ottamassa pentua, vaan se oli varattu äidilleni kainaloiseksi. Äiti kuitenkin tuli toisiin aatoksiin, kun näytin hänelle koirakirjasta, miltä tiibetinterrieri näyttää. Varauksen tehnyt siskoni Jaana vei minut katsomaan pentuja Kauhavalle, kun olin hönen luonaan kesäkylässä. Olin ehdottomasti sitä mieltä, että en ota pentua, tai jos jonkun otan, niin sen pienen kiltin mustan. Siis sen Mytyn siskon ;) Mytty ei ollut kiinnostunut ihmisistä ja kiusasi ärhäkästi siskojaan, kun olimme katsomassa pentusia. Pentueen emän omistaja kuitenkin kampanjoi ahkerasti Mytyn puolesta vakuuttamalla, että se ei pelkää mitään ja että saisin siitä varmasti hienon, tottelevaisen koiran, koska minulla oli ennestäänkin kaksi sellaista (Milla ja Tuisku).

Muutaman päivän pehmittelyn jälkeen lipsautin, että ehkä voisin sittenkin sen pennun ottaa. Ja niin Myy lähti matkaan. Ja huusi kuin hinaaja ensimmäisen matkan Kauhavalta Nurmoon. Ensi töikseen uudessa paikassa pentu päätti pistää nahkasohvan palasiksi ja kun Jaana yritti estää sitä, pentu kävi päälle kuin yleinen syyttäjä. Ja siitä se lähti. Kotimatka Nurmosta Helsinkiin meni jo ihan ääneti ja tottuneen matkustajan elkein.

Mytty oli superitsenäinen ja tosiaan loputtoman itsevarma pentu. Sen mielestä kenelläkään ei ollut oikeutta puuttua hänen asioihinsa tai jos yritti, pentu kävi armotta aggressiiviseen hyökkäykseen. Se olisi ollut toisaalta tosi huvittavaa, jos se ei olisi ollut myös pelottavaa. Toisaalta Myy päätti jostain syystä heti alkuun, että se ei hyökkää minun päälleni ja vaikka se ei muuten halunnut olla minun kanssani missään tekemisissä, se halusi nukkua minun selkäni takana, koko ajan pienessä kosketuksessa. Olin tosi onnellinen tästä luottamuksen osoituksesta.

Alku oli haastavaa, kun pentu ei pitänyt minkäänlaista kontaktia ja jos Tuisku ei olisi toiminut 'lain pitkänä kourana', en olisi koskaan saanut sitä kiinni tai pystynyt mitenkään estämään sitä karkaamasta tiehensä aina tilaisuuden tullen. Mutta onneksi Tuisku toimi apukouluttajana. Jos minä karjaisin EI, eikä pentu reagoinut, Tuisku kävi pölläyttämässä sitä, ja jos minä kutsuin, eikä pentu reagoinut, Tuisku kävi paimentamassa karkulaisen oikeaan suuntaa. Se tuhon määrä, minkä pieni koira voi saada aikaan kotona... Sitä ei voisi käsittää, jos ei olisi kokenut...

Mytylle piti opettamalla opettaa, että makupalat ovat kivoja ja niitä kannattaa haluta, leluista puhumattakaan. Se oli kuin villieläimen kesytystä, vaikka Mytyn synnyinkodissa oli ollut periaatteessa perusasiat ihan kunnossa. Annoin pikkuiselle silloin viisi vuotta aikaa muuttua jossain määrin yhteiskuntakelpoiseksi koiraksi. Mutta siihen meni loppujen lopuksi puolitoista vuotta. Silloin Mytty yht'äkkiä päätti, että mamma on parasta maailmassa ja kannattaa olla kaveria. Myy muuttui kuin toiseksi koiraksi, se tuli ulos kuorestaan, siitä tuli iloinen ja sosiaalinen. Aiemmin kekäleinä palaneet silmät olivatkin kauniit ja ystävälliset.

Särmä ja tuliluonteisuus eivät kadonneet mihinkään, eivätkä itseluottamus ja rohkeus myöskään, mutta nyt Mytty teki yhtä innolla yhteistyötä kuin ennen vastusteli kaikin keinoin. Itsenäisyys säilyi, vaikka omasta mielestään Myy teki kaikkensa mamman eteen. Mytystä sukeutui supervauhdikas, taitava agilitykoira, jonka ratasuorituksia moni on tullut kommentoimaan vuosikausia kisauran loppumisen jälkeenkin. Se oli elementissään etsintälajeissa, joissa sai käyttää loistavaa hajuaistia ja luontaista halua kertoa mammalle löydöksistä. Mytyn superkuuluva metallinen ilmaisuhaukku tuli tutuksi monille maalimiehille ;) Mytty teki lähtemättömän vaikutuksen lukemattomiin ihmisiin elämänsä aikana. Se oli hurja ja huiman hieno persoona. Myttyä ei hevin kukaan tervejärkinen uhmannut, ei koira, eikä ihminen.

Vaikka ensimmäiset puolitoista vuotta oli haasteellista aikaa, se oli ehdottomasti sen väärti. Sen jälkeen meillä oli upeat yhteiset 14,5 vuotta, mistä olen loputtoman kiitollinen. Mytty opetti minulle koirista enemmän kuin kukaan muu olisi voinut. Moni asia, jonka varaan nykyinen näkemykseni vaikkapa päälajistamme agilitysta perustuu, on paljolti Mytyn ansiota.

Minulla ei myöskään olisi nykyisiä koiriani, jos en olisi halunnut Mytyn jälkeen koiriini samaa tekemisenpaloa ja suurta asennetta, joista Mytyn kanssa nautin suuresti. Toivoin, että voisin löytää samantapaista särmää mudeista ja minua lykästi saadessani toisen Vimman kaltaisen superkoiran.

Vaikka Mytystä luopuminen on vaikeaa ja suunnattoman surullista, päälimmäisenä on mieletön kiitollisuus siitä, että sain jakaa elämäni tämän poikkeuksellisen koiran kanssa! Me koimme yhdessä paljon ja Mytty jätti jälkeensä loputtomasti hienoja muistoja, joista voin iloita loppuelämäni. Suurkiitos Mytty-rakas ja hyvää matkaa!

Mytty 7v, Vimma 10 vkoa ja Tuisku 9v ♥


1 kommentti:

  1. Lämmin osanotto ja Mytylle hyvää matkaa sateenkaarisilloille.

    Ei ole poissa, kulkee mukanasi, aina sinussa.

    Lukijasi
    Anne & Sohvi & Pops

    VastaaPoista